Huoltajuuden suhteen toivoisin kovasti, että lapsen isä suostuisi siihen, että olen lapsen yksinhuoltaja. Uskonkin, että hän siihen suostuu. Eihän tuollaisesta ihmisestä oikein huoltajaksi ole, kun ei mitään lapseen liittyviä asioita halua kanssani selvittää. Kysyin lapsen isältä huoltajuudesta, vastaus on edelleen, että aivan sama.
Lapsen isä haluaa ehdottomasti dna-testit, ei suostu tunnustamaan isyyttään ilman testiä. Kuvittelee siis, että lapsen isä voi mahdollisesti olla joku muu kuin hän. Tämä asia minua loukkaa todella syvästi. Varmaan hän on koko suvulleen kertonut, ettei edes välttämättä ole lapseni isä. Minulle hän on suoraan sanonut, ettei usko olevansa lapsen biologinen isä. Aivan sama sitten, mitä siihen yritän vastaan sanoa. Totuushan on se, ettei muita isäehdokkaita todellakaan ole, valitettavasti. Melkein toivoisin, että olisi.
Elatusmaksuja en tule varmasti lapsen isältä ainakaan kokonaisuudessa samaan. Hänellä on rahasotkuja, joten ei varmasti kykene maksamaan edes sitä minimisummaa, mikä hänen kuuluisi lapsestaan kuukausittain maksaa. Eli siis Kelahan todennäköisesti lapsen elatusmaksut tulisi maksamaan, jos isyys selvitetään.
Mielessäni onkin käynyt, että entä jos isyys jätetään vain selvittämättä. Jos minä kieltäisin isyyden selvittämisen ja tämä lapsen isä ei halua isyyttään tunnustaa ja selvittää. Silloinhan kunta maksaisi lapsen elatusmaksun, koska olen pienituloinen. Lapsen isä ei halua näillä näkymin olla lapsen kanssa tekemisissä, joten onko sillä mitään väliä jos hän ei virallinen isä ole? Lapsellahan on oikeus sitten 15-vuotiaana saada selville biologinen isänsä, jos hän haluaa sen selvittää. Ja toki lapselle voisin kertoa kuka hänen isänsä on jo aiemminkin. Suostuisin siihenkin, että lapsi isäänsä näkisi, jos isä siihen suostuisi. Yritän vaan tässä miettiä mikä olisi lapsen etua palvelevaa ja helpointa minun sekä lapsen kannalta.
Koen jo nyt huonoa omatuntoa siitä, jos lapsi elää ilman isää. Mutta niinhän lapsi tulee elämään joka tapauksessa. Mielessäni jo pyörii se kamala päivä, kun lapsi ääneen ihmettelee, että kuka hänen isänsä on ja miksi isä ei halua häntä nähdä. Olen aivan sanoin kuvaamattoman vihainen, en ymmärrä miten joku ihminen vaan voi elää sen asian kanssa, että on lapsensa hylännyt. Voihan se toki olla, että synnytyksen jälkeen isää alkaakin oma poika kiinnostamaan, mutta en oikein usko. Aika näyttää.
Kateeksi käy niitä, joilla on se toinenkin osapuoli iloitsemassa raskaudesta ja tulevasta perheenlisäyksestä. Minulla vaan ei ole ketään.
On niin kurjaa, ettei iloillesi ja suruillesi ole jakajaa; tai siis että lapsen isä ainakin esittää noin välinpitämätöntä :( Onneksi sinulla on muita läheisiä, jotka odottavat kanssasi! Ja hyvin voi käydä niin, että lapsen isä sitten yhtäkkiä vaikka viiden vuoden päästä aikuistuu ja tajuaa, että haluaa olla lapsensa kanssa läheisempi. Vaikka se nyt tuskin lohduttaisikaan.
VastaaPoistaHalusin kommentoida siksi, että Hesarin kuukausiliitteessä oli juuri juttua isyyslaista ja isyyden selvittämisasioista. Olikohan elokuun numero... Noh, siinä oli käynyt niin että "päähaastateltavan" isän isyys oli jäänyt silloin kymmeniä vuosia takaperin vahvistamatta virallisesti, ja tästä koitui sitten juridisia ongelmia myöhemmin, vasta aikuisiällä (ja toki eri lakien aikaan) mutta kuitenkin. Siis vaikka hän koko ajan tiesi kuka isänsä on, ja joskus tätä näkikin. Luulisi, ettei dna-vahvistuksesta haittaakaan olisi?
-Emilia
Kiitoksia kommentistasi!
PoistaOlen itse tosi paljon tuota isyys-asiaa miettinyt. Ja kyllä olen siihen tulokseen tullut, että on se lapsen kannalta parempi, jos biologinen isä on virallisesti selvitetty. Että kaikki on mustaa valkoisella. Lapsen isä on onneksi alkanut jo nyt hieman kiinnostumisen merkkejä tulevaa lastaan kohtaan osoittaa. Toivon, että hän haluaisi lapsen elämässä olla mukana. Kauheaa olisi itse kuvitella, että olisi ilman isää kasvanut :( Aika näyttää, että miten tässä käy...