Yksinhuoltajuudesta.

Takana on oman elämäni rankin vuosi. Samalla myös se tärkein,  kuluneen vuoden tulen muistamaan aina. Yksin jäin jo alkuraskaudessa lapsen kanssa, eikä lapsen isä ole sen kummemmin halunnut meidän kanssa tekemisissä olla. Nyt kun miettii raskautta niin mieleen tulee ensimmäiseksi vain se kamala pelko, suru ja ahdistus, mitä yksinjääminen raskaana ollessa aiheutti. Onneksi raskauteni oli muuten helppo, vaikka henkisesti olikin raskasta aikaa.

Ensimmäinen kuukausi lapsen kanssa oli vaikea. Todella vaikea, eikä siitä minulla ole juurikaan muistikuvia. Muistan lähinnä sen kun kuljin kotonani käytävää edestakaisin vatsakipujaan huutavan vauvani kanssa. Itkettiin molemmat, minä väsymysta ja vauva kipujaan. Yksinhuoltaja ja vatsakipujaan huutava refluksilapsi on välillä melkoinen yhdistelmä... Onneksi sain paljon apua vanhemmiltani ja nykyiseltä mieheltäni, ilman heitä en olisi selviytynyt. Neuvolasta olen myöskin paljon saanut tukea.

Nyt meillä arki jo sujuu ihan hyvin ja koen, että pikkuhiljaa alan olla taas "elossa". Kun olen oppinut tuntemaan oman lapseni itkut ja tarpeet niin osaan niihin nopeammin reagoida. On tässä kasvanut itsekin ihmisenä ja oppinut yhtä sun toista. Paljon joudun tekemään etukäteen valmiiksi, koska melkein aina vauvan kanssa olen päivät yksin. Esimerkiksi kun on aikaa niin teen ruuan itselleni valmiiksi, lataan pyykit koneeseen, laitan vauvalle ruokaa yms. Melkein kaikki vapaa-aikani silloin kun vauva nukkuu niin menee oikeastaan joko kodin siivoamiseen, eläinten hoitamiseen tai ruuan laittamiseen. Nyt kun Paavo on alkanut kiinteitä ruokia syömään, niin Paavonkin ruokien valmistukseen ja pakastamiseen menee oma aikansa. Eli yksinhuoltajana minulla ei valitettavasti aikaa omaan rentoutumiseen oikeastaan ole. Vaunulenkit on minulle sitä omaa "terapiaa", kuulokkeet korvissa sitä pystyy unohtamaan hetkeksi kaiken stressin.

Kuitenkin sanoisin tämän olevan enemmän henkisesti rankkempaa kuin fyysisesti. Koen paljon huonoa omatuntoa siitä, että lapsellani ei ole ehjää perhettä eikä kahta rakastavaa vanhempaa. Lapsellani on vain minut. Huomaan, että yritän joskus jaksaa tavallaan kahden vanhemman edestä. Eniten mieltäni painaa se, että entä jos minulle tapahtuu jotain. Kuka silloin pitää lapsesta huolta? Ehkä tyhmää ajatella noin, mutta kun on täysin yksin lapsestaan vastuussa niin kaikkea sitä tulee mietittyä ja ennalta pelättyä.

Ehkä tästä tuli hieman negatiivissävytteinen kirjoitus? Ikinä en itse tietoisesti yksin alkaisi lasta hankkimaan tai kasvattamaan, mutta minun tapauksessani ei ole ollut muuta vaihtoehtoa. Jokatapauksessa vaikka on ollut todella rankkaa, niin en tätä ikinä pois vaihtaisi. Se rakkaudentunne, mitä omaa lastaan kohtaan tuntee niin on aivan jotain mieletöntä! <3 Ei sitä pysty toiselle selittämään, vaikka kuinka yrittäisi. Lyhyesti jos yritän selittää niin rakastan enemmän kuin omaa elämääni ikinä.

<3