Yksin.

En tiedä miten aloittaisin kirjoittamaan tästä asiasta. Viikon olen tätä asiaa jo käsitellyt ja tunteeni ovat solmussa edelleen.

Odotan lastani yksin. Mieheni ei enää halunnut suhdettamme jatkaa. En voi kun hyväksyä mieheni päätöksen, vaikka se minusta tuntuu surulliselta ja kurjalta. En olisi tätä voinut ikimaailmassa omalle kohdalle kuvitella.

Tunteet heittelevät laidasta laitaan. Välillä tuntuu, etten tunne mitään. Olen vain hiljaa ja hyväksyn. Välillä tunnen raivoa ja tuskaa, kun mieheni teki tulevan lapsemme perheestä rikkinäisen. Ja minusta samalla tulevan yksinhuoltajan. Enimmäkseen olen kuitenkin vain tyyni ja yritän hyväksyä asiat niinkuin ne ovat. Eihän ketään voi pakottaa elämään ja olemaan toisen kanssa.

Surullinen asia minusta on, että lapsen odotuksesta meni se tietty hohto. Se joka tekee asiasta niin ainutlaatuista, kun asian saa jakaa rakastamansa ihmisen kanssa. Silti en mitään kadu ja tiedän, että minusta tulee maailman paras äiti omalle pienelle lapselleni.

Huolehdittavana minulla on kaksi koiraa ja kaksi kania ennestään. Tulevaisuuteeni mahtuu paljon huolta ja pelkoa. Varmasti myös väsymystä, rahahuolia. Silti olen vain päättänyt, että tapahtui mitä tahansa niin selviydyn mistä vain. Tällä hetkellä valoa lähitulevaisuuteeni tuo rakenneultra, joka on ensi viikon torstaina. Juuri sopivasti ennen juhannusta <3