Ehkä elämä potkii sitä, kuka sen kestää.

Tällä kertaa blogihiljaisuuteen on jälleen kerran syy. Eikä mikään kovinkaan iloinen. Jälleen kerran olen yksin poikani kanssa.

Meidän piti muuttaa kolmestaan siihen ihanaan rivitalokolmioon. Nyt asumme poikani kanssa vanhempieni luona ja odotan, että pääsemme muuttamaan jonnekin. Mitään sen enempää en uskalla täällä tilanteesta kertoa, kuin että pettäminen on hirveä asia. Jostain pitää taas itsetunnon palaset kerätä.

Ehkä elämä potkii sitä, kuka sen kestää. Tai en enää tiedä. En mistään mitään.