Elämäni on ollut viime viikkojen aikana yhtä tunteiden vuoristorataa. Tuntuu, ettei eron käsittely vaan etene. Junnaan paikoillani tuntien vihaa, katkeruutta ja surua. Haaveilin suuresta omakotitalosta, naimisiin menosta ja lapsista. Nyt olen aivan yksin. Miksi juuri minä?
Raskaus on onneksi mennyt kaikilta osin hyvin. Iltaisin pienen ihmeen potkut jaksavat hymyilyttää ja tuottavatkin suuresti iloa ja onnea hieman harmaalta tuntuvaan elämääni. Ehkä olen hieman masentunut tästä kaikesta. Kukapa sitä haluaisi yksin raskaana olla 22-vuotiaana? Paljon ärsyttää muiden ihmisten suhtautuminen asiaan. Osa säälii, kauhistelee. Osa taas koittaa tsempata etten ole ainut tässä maailmassa. Aika moni on halveksunut miestäni, kun hän jätti minut juuri sillä hetkellä, kun olisin sitä rakkautta ja tukea eniten tarvinnut.
Kaungilla käydessäni tunnen piston rinnassani kun nään onnellisia lasta odottavia pariskuntia. Voi, kun minullakin olisi joku. Miltähän tuntuu olla sitten lasta synnyttämässä sairaalassa? Varmasti melkein kaikilla muilla on se rakastava mies mukana, minulla ei ketään.
Äitini on ollut paljon tukena ja puhuukin tästä lapsesta "meidän lapsena". Eikä pelkästään minun lapsenani. Hän aikoo olla niin paljon lapsen elämässä mukana kuin vain voi, täyttämässä sitä aukkoa minkä lapsen isä, minun entinen mieheni lähtiessään jätti. Lapsen isä kyllä osallistuu varmasti jotenkin lapsen elämään, se on pääasia. Mutta en usko, että kovin aktiivisesti. Itse eroperheessä kasvaneena tiedän, että isä on lapselle myös tärkeä, vaikka ei olekaan fyysisesti niin paljon läsnä.
Haaveilen jo siitä, että saan oman lapseni viereen. Ehkä olo ei tunnu sitten niin kamalan yksinäiseltä, kun on joku, josta pitää huolta. Jos jostain olen varma niin siitä, että minusta tulee todella hyvä ja rakastava äiti omalle lapselleni. Ja lapsellani tulee olemaan paljon rakastavia ihmisiä ympärillä minun sukulaisteni ja ystävieni muodossa. Miehen sukulaiset eivät ole edes onnitelleet minua tai olleet tekemisissä ollenkaan enää kanssani. Vahva veikkaus on, että miehen puolelta lapsi ei juurikaan sitä rakkautta tule saamaan. Voinhan toki olla väärässäkin, toivottavasti olen.
Näissä tunnelmissa vietän raskauden puoliväliä, tänään raskausviikko 20+0. Tuntuu hienolta. Huomenna sitten on edessä se kauan odotettu rakenneultra.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ajatuksia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ajatuksia. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 18. kesäkuuta 2014
tiistai 10. kesäkuuta 2014
Yksin.
En tiedä miten aloittaisin kirjoittamaan tästä asiasta. Viikon olen tätä asiaa jo käsitellyt ja tunteeni ovat solmussa edelleen.
Odotan lastani yksin. Mieheni ei enää halunnut suhdettamme jatkaa. En voi kun hyväksyä mieheni päätöksen, vaikka se minusta tuntuu surulliselta ja kurjalta. En olisi tätä voinut ikimaailmassa omalle kohdalle kuvitella.
Tunteet heittelevät laidasta laitaan. Välillä tuntuu, etten tunne mitään. Olen vain hiljaa ja hyväksyn. Välillä tunnen raivoa ja tuskaa, kun mieheni teki tulevan lapsemme perheestä rikkinäisen. Ja minusta samalla tulevan yksinhuoltajan. Enimmäkseen olen kuitenkin vain tyyni ja yritän hyväksyä asiat niinkuin ne ovat. Eihän ketään voi pakottaa elämään ja olemaan toisen kanssa.
Surullinen asia minusta on, että lapsen odotuksesta meni se tietty hohto. Se joka tekee asiasta niin ainutlaatuista, kun asian saa jakaa rakastamansa ihmisen kanssa. Silti en mitään kadu ja tiedän, että minusta tulee maailman paras äiti omalle pienelle lapselleni.
Huolehdittavana minulla on kaksi koiraa ja kaksi kania ennestään. Tulevaisuuteeni mahtuu paljon huolta ja pelkoa. Varmasti myös väsymystä, rahahuolia. Silti olen vain päättänyt, että tapahtui mitä tahansa niin selviydyn mistä vain. Tällä hetkellä valoa lähitulevaisuuteeni tuo rakenneultra, joka on ensi viikon torstaina. Juuri sopivasti ennen juhannusta <3

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)